Sähköautot, Sananvuoro Secto Road Trip – sähköautoilla Eurooppaan, päivä 5
Mitä tapahtuu kun kaksi sähköautonoviisia lähtee 2 700 km road tripille läpi Euroopan? Keravan bensalenkkari Ari ja taloudellisen ajon mestari Jenni matkaavat täyssähköautoillaTesla Model 3:lla ja Audi e-tronilla Helsingistä Milanoon. Miten sopivat yhteen autojen erilaiset käyttösäteet ja kuskien erilaiset ajotavat? Ehditäänkö matkalla tehdä muutakin kuin ajaa ja ladata? Mitä opitaan matkan varrelta? Mitä pitäisi tapahtua jotta sähköstä tulisi koko kansan käyttövoima?
Päivä 5, Singen – Milano (380 km)
Aamulla oli jännä nähdä, miten paljon Tesla 3:ssa oli jäljellä rangea. Auto varoitti yöllä hotellille saapuessa, että sillä hetkellä 45 km range tulee olemaan huomattavasti pienempi, kun akku jäähtyy. Pelkäsin, että range puoliintuisi, mutta aamulla jäljellä oli sentään 32 km. Sillä pääsi 25 km päässä Sveitsin puolella Schaffhausenissa sijaitsevalle 50 kW pikalaturille helposti. Siis ainakin kun minä olen ratissa, Arista en olisi ollut niin varma!
Vaan nyt tapahtui ekaa kertaa reissulla niin, että lataustolpat olivat kaikki varattuja.
Mitäs sitten? Pojat halusivat lähteä seuraavalle laturille, jonne oli matkaa 10 km. Sama mitä Tesla näytti jäljellä olevaksi rangeksi. Kun naputimme osoitteen Teslan navin, se ilmoitti, että lataus ei riitä määränpäähän, vaan pitää ladata matkalla ja ohjasi meidät kilometrin päässä sijaitsevalla Superchargerille. Aargh, miksemme heti keksineet sitä?! Tätä se on kun on aloitteleva sähköautoilija ja vaihtaa päivittäin autoa (ja nukkuu liian vähän), niin oli täysin unohtunut, että toisella on ihan oma latausverkostonsa…
Superchargerit sijoitellaan välillä tosi hämyihin paikkoihin. Schaffhauseninkaan latauspaikkaa ei olisi löytänyt ellei olisi navilla tullut. Ensin eräällä parkkipaikalla näkyi pieni viitta ja siitä kun jatkoi vähän matkaa, löytyi ison varastohallin sivulta pitkä rivi latureita!
Teslan lataaminen täyteen kestäisi 1,5 h, joten päätimme Millan kanssa syödä odotellessa kevyen lounaan. Lounaspaikka löytyi saman rakennuksen toisesta päästä. Kyseessä ei ollutkaan varastohalli, vaan hotellin, ravintolan ja hevosmaneesin yhdistelmä ja ravintolasta ikkuna suoraan maneesiin.
Söimme erinomaiset salaatit ja kauhistelimme Sveitsin hintoja. Lounas ja vesi kahdelle maksoi 70 Sveitsin frangia mikä tekee euroissa reilu 60 e. Yhtä kallista oli myös puhelindatan siirto. Päivästä tuli someton, koska data maksoi Telian liittymällä 20 senttiä per mega. Lyhyen WhatsAppiin lisätyn videon katselu maksaisi helposti euron.
Lounaan ja latauksen jälkeen ajoimme Audi-porukan luokse Schloss Laufen am Rheinfallin pikalaturille. Lataus oli käynnistynyt vasta neljännellä yrittämällä, mutta sitten akku latautuikin ihan tahdilla; 47 minuutissa 56 kWh sähköä. Plugsurfingin mukaan swisschargen laturin teho olisi 50 kW, mutta se oli selvästi hieman tehokkaampi.
Hirveän hankalaa, kun ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa! Pojat olivat auton latautuessa käyneet tutustumassa vesiputouksiin ja ne olivat kuvien perusteella todella upeat. Reissun jälkeen googletin paikan nimeä ja selvisi, että Rheinfall on euroopan suurin vesiputous. Olisipa ollut siistiä nähdä se!
Paljon muitakin siistejä paikkoja olisi varmaan ollut tarjolla matkan varrella, mutta tämän roadtripin tarkoitus oli vain päästä Milanoon eikä ylimääräisille pysähdyksille ollut aikaa. Onneksi Sveitsi tarjoili päivän aikana vielä paljon hienoja näkymiä ihan autosta katseltunakin.
Akut täynnä lähdimme jatkamaan matkaa yhdessä ja kuvattiin samalla auton katolle kiinnitetyllä kameralla ohiajovideoita. Pikkuhiljaa alkoi näkyä enemmän ja enemmän vuoria eikä maisemien ihastelulle meinannut tulla loppua. Välillä vähän tunneleita ja sitten taas vuoria. Kuvaukset lopetettuamme ajoin jossain vaiheessa vaihteeksi yhden liittymän harhaan ja tiemme erkanivat muutenkin, sillä navigaattorimme ehdottivat pikkuisen eri reittejä Milanon lähestymiseen.
Jossain vaiheessa pojat laittoivat viestiä, että olivat bonganneet kartalta Brunnenin kupeesta Vierwaldstättersee-järven rannalta hienon ilmakuvauspaikan. Saavuimme näköalapaikalle ekana ja voi taivas, maisema oli ihan sanoinkuvaamattoman upea! Vuoria ja turkoosi järvi parikymmentä metriä tietä alempana. Ehdin siinä hakea yhden geokätkönkin; mikä muuten lienee todennäköisyys sille, että se ainut Sveitsistä hakemani kätkö on suomalaisen piilottama?!
Pojat eivät lopulta tulleet tähän saakka, koska olivat löytäneet vielä siistimmän kuvauspaikan muutaman kilometrin päästä pikkuruisesta Sisikon-nimisestä kylästä. Skyproductionin pojat lähettivät dronen taivaalle ja me muut lähdimme ajamaan autoilla vuoren seinämään louhittua tietä, joka meni välillä lyhyisiin tunneleihin ja tuli sitten taas taivasalle. En ole vielä nähnyt dronematskua, mutta autosta katsottuna maisemat olivat ihan 10/10.
Lopulta maltoimme jatkaa taas matkaa. Harmillisesti vain valtatietä A2, koska aikaa ei ollut käydä pienemmillä poikkeamilla. Olimme saaneet suosituksen ajaa tietä 13, jossa olisi kuulemmat upeimmat maisemat, mutta sekin reitti oli turhan aikaa vievä. Toisaalta silloin olisimme missanneet Vierwaldstättersee-järven huikeat maisemat.
A2 mutkitteli (loivasti, ei mitään serpentiiniä) vuorien välissä ja pujahteli välillä vuorten sisään. Ajoimme myös maailman kolmanneksi pisimmän maantietunnelin, 16,9 km pituisen Gotthardin tunnelin, läpi. Siellä ajaessa tuntui, ettei tunneli lopu ikinä ja mietimme, että mahtaako päiväkään enää edes paistaa kun ulos päästään.
Olin luullut, että tällaisissa isoissa maantietunneleissa eri suuntien liikenne kulkee aina omissa käytävissään turvallisuuden takia, mutta Gotthardin tunnelissa oli vain yksi kaista molempiin suuntiin samassa tunnelissa. Tunneliin saavuttiin kaksikaistaiselta moottoritieltä ja ennen suuaukkoa oli liikennevalot, joiden kautta rekat ja muut ajoneuvot ohjattiin omaan tahtiin tunneliin. Tai niin minä ainakin kaistojen päällä olevat liikennemerkit ja -valot tulkitsin. Tunnelissa oli muutamaan kertaan tiehen maalattu merkit, miten pitkä väli edellä olevaan autoon pitäisi pitää. Luulin, että se oli kaikille 150 metriä, mutta tunnelin nettisivuja kotona lukiessa selvisikin, että rekoille busseille turvaväli on 150 m ja muille 50 m.
Tunnelin jälkeen pidimme lyhyen tauon ja sekoitimme autojen miehistöjä. Jatkoin kuvausporukan kanssa Audilla ja sectolaiset Teslalla. Päivän ajomatka oli alle 400 km, joten molemmat autot pärjäsivät yhdellä välilatauksella. Sen teimme Luganossa lähellä Sveitsin ja Italian rajaa. Tesla ladattiin taas Superchargerilla ja me suuntasimme Audilla tavalliselle pikalaturille. Pitkään siinä ei tarvinnut seistä, koska virta tarvittiin vain Milanoon pääsemiseksi – hotellissa saisimme auton yöksi lataukseen.
Vaikka Audin navigaattori on mainio, ei pidä aliarvioida kykyäni ajaa harhaan. Ajoin laturilta lähtiessä yhden risteyksen ohi ja päädyin monikaistaiselle kadulle, joka vei päinvastaiseen suuntaan kuin mihin meillä oli tarkoitus mennä. Navi ohjasi kiertämään muutaman korttelin mutta pojat kyydissä kehottivat tekemään uukkarin seuraavassa risteyksessä. Liikennettä ei ollut paljon, joten sain helposti luovittua kolmekaistaisen tien oikeasta reunasta vasemmanpuoleisimmalle kaistalle, josta tein vihreällä nuolivalolla U-käännöksen.
Liikennevaloissa risteyksen vastakkaisella puolella seisoi poliisiauto, joka ei tykännyt ratkaisustani, vaan lähti perään valot vilkkuen. Voihan kuumotus!! 😱
Pysäytys ekaan mahdolliseen paikkaan ja kuuntelemaan mitä poliisilla oli sanottavaa. Mielestäni ajoin risteyksen suomalaisittain ihan sääntöjen mukaisesti, mutta enhän minä tiedä Sveitsin liikennesäännöistä. Poliisin englanninkielen taidot olivat aika kehnot, mutta ymmärsin, että käännös oli vaarallinen. Pahoittelin temppua ja sanoin etten tiennyt että se on kielletty. Poliisi halusi nähdä passit ja katsoa autoon sisään, mutta kun pojat olisivat kaivaneet omat passinsa kuvauskamoja täynnä olevasta takakontista, poliisit luovuttivat ja sain ohjeeksi vain jotain tyyliin ”Next time, no” ja päästivät meidät menemään. 😅
Loppumatka sujui rauhallisissa merkeissä ja kohtasimme Teslailijat. Italian rajan ylitys sujui yhtä helposti kuin Sveitsiin saapuminen aamulla: rajatarkastusasema kyllä oli, mutta siinä ei tarvinnut pysähtyä.
Italian puolella jatkoimme matkaa kohti Milanoa maksullista moottoritietä Autostradea pitkin. Autostradelle saapuessa ajettiin valtavan maksualueen läpi, missä valittiin halutun maksutavan mukainen portti. Itse maksoimme kortilla automaattiin, mikä oli tosi kätevää. Ensimmäinen jakso Autostradella maksoi 2,30 e ja toinen 1,70 e eli yhteensä 4 euroa reilu 40 km pitkästä matkasta.
Vähitellen saavuimme Milanoon. Hotelli ei ollut ihan keskustassa, mutta saimme silti jo esimakua italialaisesta liikenteestä. Kaistoja ei turhia merkkailla, vaan autot menivät leveällä tiellä siinä kohtaa missä sattui huvittamaan. Smartin kokoisia autoja oli tosi paljon, kuten myös skoottereita, joita suihki ohi vasemmalta ja oikealta.
Hotelli oli varattu ennakkoon latauspaikat edellä, mikä olikin vaatinut reissun järjestäjiltä reilusti työtä. Olivat kuulemma käyneet (soitelleet?) läpi useamman kymmentä hotellia, ennen kuin löytyi sellainen, jossa autot saa ladattua.
Mutta millainen latausasema olikaan tarjolla? Ei ihan sitä mitä ehkä odotettiin. Ajoimme autot hotellin alla olevaan parkkihalliin, joka oli ihan sairaan ahdas ja täynnä pieniä autotalleja. Yhdessä isommassa oli latauspiste ja siihen peruutimme autot peräkkäin. Latauspisteitä tässä tallissa oli tosiaan vain yksi, mutta onneksi Tesla ei tarvinnut latausta ja ajoimmekin sen talliin ensin ja Audin sen eteen latauspisteen ulottuville. (Yhdessä toisessa tallissa olisi ollut myös latauspiste, mutta jostain syystä emme käyttäneet sitä. Oliko niin, että auto ei mahtunut taittumaan sinne?)
Autotallin oviaukko oli niin kapea, että piti tosi tarkkaan katsoa että autot menevät suoraan eivätkä kolise karmeihin. Audin peilit piti taittaa parkkiasentoon, että se on vähän kapeampi. Autotalli ei kuitenkaan ollut riittävän iso kahdelle isolle autolle, vaan Audin konepelti jäi tallin ulkopuolelle. Eihän se olisi muuten ollut ongelma, mutta miten saadaan kuski pois tallista, kun oviaukko on niin kapea, että peilitkin pitää taittaa sisään?! Vastaus: konepellin yli. Ensin tarkistus, ettei vaatteissa ole teräviä niittejä ja sitten vaan könyämään. Tuntui kyllä pahalta ratkaisulta, koska olen oman autoni maalipinnan suhteen todella tarkka. Ei, auton päälle ei todellakaan kiivetä! Mutta nyt ei muu auttanut. Ari näytti mallia ja minä tulin sitten hänen avustamanaan perässä.
Kun olimme päässeet pois autotallista oli vielä kytkettävä Audin latausjohto kiinni oviaukon vieressä olevaan Type 2 -latausasemaan. Audin latausluukku oli ihan oviaukon kohdalla, joten emme voineet liittää johtoa autoon ennen kuin olimme päässeet pois tallista. Auton toisella puolella vapaata tilaa oli vielä vähemmän, joten pakko oli tulla tästä yli.
Mutta hei! Täällä me ollaan nyt Milanossa! Sähköautoilla! Sen kunniaksi lähdetään syömään pizzaa!
Secto Road Trip-matkapäiväkirjan muut osat löydät täältä:
Päivä 1, Helsinki-Turku/Tukholma
Päivä 2, Tukholma-Kööpenhamina
Pikavauhtia takaisin kotiin vol 1
Pikavauhtia takaisin kotiin vol 2
—
Secto matkablogin kirjoittaja on Jenni Rossi, 37-vuotias ohjelmistosuunnittelija ja autobloggaaja Jyväskylästä. Jenni valikoitui mukaan Secton road tripille avoimen haun kautta. Jennin 11 vuotta kirjoittama POLOinen autoblogi ja telkkarin Gladiaattorit-veto vakuuttivat tuomariston.
