Riku Rantala: Sähköautoiluun kannustavat järki ja tunteet – toivottavasti päättäjät ymmärtävät oman vastuunsa.
Minä sähköautoilijaksi yhtä tyypillisintä reittiä – työsuhdeautolla. Sitä ennen olin synnynnäisenä pessimistinä suhtautunut skeptisesti sähköautoilun mahdollisuuksiin: ”Nehän on niin kalliitakin… Eikö ne akutkin hajoa… Entäs sitten kun pitää ajaa Lappiin… No ei ainakaan pysty peräkärr…” Toki olin piinallisen tietoinen siitä, että liikenteen sähköistyminen on ehdottoman välttämätöntä. Fossiilisten polttoaineiden kulutusta on vähennettävä nopeasti, ja sähköistyminen on tällä hetkellä tehokkain tapa päästä todellisiin tuloksiin – tuottaahan liikenne kolmasosan hiilidioksidipäästöistämme. Mutta ajattelin, että sähköistymisen saavat hoitaa jotkut muut. Hoitakoot ne, joilla on rahaa tesloihinsa – ja ne, joilla on säännölliset tulot ja työmatkat ja työnantajan latausasemat ja…
Lopulta kolme asiaa muutti luutuneet ajatusmallini: ensimmäinen sähköautoilukokemus, keskustelu tutun taksikuskin kanssa ja leasingyhtiön nohevan asiantuntijan eteeni lyömät laskelmat.
Huvittavaa kyllä, ensimmäinen täyssähköautoilukokemukseni oli nimenomaisesti matka Lappiin. Kuvasimme tuolloin Madventures Suomi -sarjaa Neloselle. Aika nopeasti tajusin, että hyvällä etukäteissuunnittelulla pitkätkään ajomatkat eivät ole ongelma – suhailimme sähköautolla 3000 kilometriä ongelmitta (vaikka tuolloin latausverkosto oli nykyistä huomattavasti heikompi). Ajo- ja käyttökokemuksesta puhumattakaan. Kiihtyvyys, äänettömyys, käryttömyys, ilmalämpöpumppu… En usko, että tästä maasta löytyy ketään, joka vaihtaisi täyssähköstä polttomoottoriin kokemuksen miellyttävyyden parantamiseksi.
Keskustelu taksiyrittäjäkaverini kanssa yllätti vielä enemmän. Haastava kuljetusala nimittäin vaatii tarkan euron yrittäjyyttä, ja hän siirtyi sumeilematta sähköautoon, kun tavanomainen autonvaihto oli edessä. Kuulemma pelkät polttoainesäästöt olivat kuukausittain suurin piirtein saman verran kuin auton osamaksut. ”Käytännössä polttikseen verrattuna auto maksaa itse itsensä viidessä vuodessa”, laski kaverini. Sähköauton halvemmat huoltokulut taas kompensoivat hieman korkeammat rengaskulut. Edes lataukset eivät olleet ongelma taksikäytössä – ainakaan pääkaupunkiseudulla.
Mutta suurimman oivalluksen sain yksinkertaisesta excel-laskelmasta. Sen iski pöydälle Secton leasing-neuvottelija, kun tuli aika hommata työsuhdeauto. Joudun työssäni yrittäjänä ajelemaan paljon eri puolille Suomea. Siinä – ja tietysti kolmen pojan futisfaijana – tulee jo miettineeksi auton turvallisuutta ja mukavuutta. Toisaalta en koskaan ole ollut mikään erityinen autointoilija, eikä kärryyn tee mieli investoida määräänsä enempää. Näinhän useimmat työsuhdeautoilijat tekevät: laskevat, missä paketissa on paras bang for the buck – kokonaispalkassa on järkevää huomioida autoedun verotusarvo ja sitten miettiä, mitä oikeasti tarvitsee ja mistä kannattaakaan lopulta maksaa. Moni mukavuutta tai turvallisuuttakin parantava lisävaruste jää silloin ruksimatta, vaikka mieli kuinka tekisi.
Secton laskelma oli vastaansanomaton. Ensinnäkin säästö käyttövoimakuluissa olisi huomattava: sähköautolla voisin ajaa 15 000 kilometriä vuodessa ehkä 500–600 eurolla, kun polttomoottorilla samoihin kilometreihin kuluisi vähintään tonni enemmän. Minulle sopivimman kulkupelin täyssähköversion autoetu oli 715 euroa kuukaudessa, kun taas polttomoottorilla verottaja katsoisi lystin 1080 euron arvoikseksi per kuu – samoilla varusteilla. Erotus oli siis vuositasolla 4380 euroa – ja käytännön vaikutus lompakossani 30 prosentin ennakonpidätyksellä 1314 euroa: jo pelkkä verotus huomioiden sähköautoilu tulisi siis yli satasen kuussa halvemmaksi!
Näinkin ison eron mahdollistavat tietysti verottajan kannustimet liikenteen päästövähennyksiin.
Täyssähköauton verotusarvo on ensinnäkin matalampi. Lisäksi kalliimman vapaan autoedun sijasta useimmille työsuhdeutoilijoille riittää halvempi käyttöetu, sillä tällä haavaa se mahdollistaa lataamisen työpaikalla tai julkisissa latauspisteissä työnantajan piikkiin (samaan tapaan kuin vapaa autoetu tankkaamisen).
Mutta nyt hallitus kaavailee työsuhdesähköautoilun kannustimen poistoa. Perusteluna ovat säästöt: ministeriössä on laskettu, että valtio menettäisi veroedussa 59 miljoonaa euroa vuosina 2022–2025. Valitettavasti tässä suunnitelmassa on viemäriin menossa lapsi pesuveden mukana. Ministeriön laskelma ei ota huomioon sitä, että suurimmalla osalla työsuhdeautoilijoista autoetu ei vaikuta valtion verotuloihin lainkaan, kuten Secton teettämä tutkimus osoittaa. Säästövaikutus valtiolle olisi siis vain murto-osa kaavaillusta, mutta samalla kannustimen poistuminen vähentäisi halukkuutta valita vähäpäästöinen sähköauto.
Puhumattakaan kokonaisvaikutuksista: työsuhdeautot ovat avainasemassa liikenteemme sähköistymisessä, sillä koko autokannastamme viidesosa on entisiä tai nykyisiä työsuhdeautoja. Ja koska työsuhdeautoja päätyy käytännössä aina vaihtoautoiksi, nykysysteemi mahdollistaa sähköautoilun myös entistä useammalle, joille uusi täyssähköauto on liian kallis. Sitä ei ole mitään järkeä heikentää. En voi kiistää, etteikö sähköautoilu tuntuisi paremmalta kuin fossiilisilla köröttely. En todellakaan ajattele olevani mikään ilmastojeesus, mutta mieluummin sitä kai on enemmän osa ratkaisua kuin osa ongelmaa.
Sekä puhdas järki että tunteet kannustavat työsuhdeautoilijaa valitsemaan sähköauton, ja sitä hallituksen ei kannata nyt mokata.
Kirjoittaja on media-alan yrittäjä.